Radoxeald

Perillinen-sarjan piti alun perin olla trilogia. Viimeinen osa jaettiin kahtia \"pituuden takia\", ja Eragonin ja Esikoisen jälkeen Brisinkerissä haiseekin ylimääräisen hiomisen ja editoinnin haju. Paolini on oletettavasti kasvanut ja kehittynyt kirjoittajana, mikä näkyy siinä, kuinka tarinaa viedään eteenpäin. Kun ensimmäiset kaksi osaa menivät köykäisenä perusfantasiana, kolmosessa pistetään pöytään twistejä edellisosien paljastuksiin. Lisäksi hahmoja asetetaan entistä kompleksisempiin tilanteisiin ja maailmaa etäännytetään kornimmista fantsutropeista. Propsit yrityksestä.

Kuitenkaan kirjaa ei saa sen paremmaksi kun edeltävien osien taustatyö antaa myöten; kun tarina on kulkenut miten onkin, muutokset hyppäävät silmille vähän tekemällä tehtyinä. Lisäksi ärsyttävät hahmot ovat yhä ärsyttäviä, ja osa rukkauksista saa etenkin Eragonin itsensä käyttäytymään suorastaan \'out of character\' (hahmoja vaivaavista Gary Stu -viboista en nyt vaivaudu väittelemään).

Perillisen tarinan runko rakentui edellisissä osissa alkuperäiseen Tähtien sotaan, ja Brisingrissä paistavat ironisesti sama vika kuin prequelitrilogiassa: kolmas osa tuntuu hyvältä jatko-osalta jo pelkästään, koska se on edellisiä parempi. Lopputulos on kahtiajakoisen yritteliäs, vielä kömpelö mutta jotenkin tyydyttävä, ja antaa toivoa että Paolini pääsee joskus eroon lapsuusfantasioistaan kirjoittamaan kunnollisesti pohjustettua, kokonaan uutta materiaalia.