Tapsa

Mikäli mielit aloittaa klassikoiden lukemisen, et voisi aloittaa paljon paremmin kuin Draculalla. Useimpiin nykyromaaneihin verrattuna se on hidastempoinen eivätkä tapahtumat kovin järisyttäviä, mutta sisältää kuitenkin meitä uuden vuosituhannen asukkejakin kiinnostavaa materiaalia, ja on vaikka Austeniin tai Brontëen verrattuna toiminnallinen.

Dracula sisältää traagisia ihmiskohtaloita, yliluonnollisia voimia, silkkaa kauhua ja – niille, jotka siitä pitävät – runsaasti viktoriaanista patsastelua. Romaanin alku Draculan linnassa on hyvin voimakas ja mieleenpainuva jakso, ja sitä seuraa hidas intensiteetin kasvattaminen, jossa rauhallinen englantilainen idylli muuttuu karmaisevaksi painajaiseksi.

Draculan naiskuva on aikakaudelle tyypillisesti varsin puritaaninen, mutta siinä leikitellään seksuaalisillakin ajatuksilla muutaman mutkan kautta ja annetaan naishenkilöille muutakin tekemistä kuin miesten pelastamiksi tulo (vaikka harrastavat he sitäkin). Miehet itse ovat enimmäkseen tylsän ritarillisia, joskin rikkaita ja komeita, mutta heidänkin joukostaan löytyy moniulotteisempia hahmoja: vitsikäs mystikko Van Helsing sekä mieleltään murtunut luopio Renfield.

Tätä on haukuttu (ei täällä) väliteokseksi, joka ei oikein kuljeta tarinaa eteenpäin. No, Miekkamyrskyn jälkeen mikä tahansa eepos kalpenee sen varjossa.

Korppien kestit minusta taidokkaasti jatkaa siitä, mihin jäätiin. Se esittelee entistäkin syvällisemmin Westerosin yksityiskohtia (siinä missä A Dance With Dragons keskittyy toiseen mantereeseen) ja historiaa, hyvin inhimillisistä ja monipuolisista näkökulmista.

Kirjan ongelmana koko sarjan kantilta on, että siitä puuttuu elossa olevien henkilöhahmojen tärkein ydinkolmikko. Tätä kuitenkin korvataan äärimmäisen viihdyttävillä sivuhahmoilla, joista jokaisen kohtaloa alkaa jännittää tosissaan. Joskin -- SPOILER ALERT -- Cersei on varsin tylsä tässä kirjassa, hänen aivoituksensa eivät oikein saa lukijaa puolelleen siitä huolimatta, että hänen näkökulmalleen on uhrattu suuri osuus kirjan pituudesta.

Ainakin kirjan perusidea oli omaperäinen ja vetävä! Klassikko on säilytetty enemmän tai vähemmän ennallaan, siihen vain on lisätty päälle zombitarina sekä Elisabethin taustatarina Kiinassa koulutuksensa saaneena kung-fu-mestarina, joka peittoaa lady Catherinen ninjasoturit.

Nämä lisäykset istuvat romaaniin yllättävänkin saumattomasti, ja ne on kirjoitettu sujuvan vauhdikkaiksi. Kuitenkin suosittelisin tätä vain Austenista jo valmiiksi pitäville, koska romaanin runko on kuitenkin muuttumaton, ja mikäli romanttinen klassikkoviihde tuntuu puuduttavalta, tämäkin varmasti tuntuu zombeista huolimatta.

Kirjan kuvitus on hauskaa ja näyttävää.

Tämä kokoomateos on aika epätasainen. Se käy läpi erilaisia tyylejä ja lähestymistapoja vampyyriaiheeseen, ja pakostakin niistä osa on tuoreita ja mielikuvitusta kutkuttavia. Osa sortuu viimeaikaisten trendien toistamiseen ja parodiointiin.

Novelleista parhaita olivat selittelemättömimmät ja salaperäisimmät: Sari Peltoniemen Vain mato, matkamies maan (joka sijoittui neljänneksi Atorox-palkintoa jaettaessa), jossa liikutaan Mauri Kunnaksen Koiramäki-sarjasta tutuissa maisemissa kauhutarinakontekstissa, Petri Salinin vaihtoehtohistoria Isä meidän, jossa rakennetaan verellä saatanallista pyhäkköä 1800-luvulla ilmeisesti Tallinnaan, ja M. G. Soikkelin Tuo meille hautavettä jos palaat, myös historialliseen miljööseen sijoittuvat tarina Siperiassa sotimisesta, jossa rakennetaan kokonainen uusi maailmankuva, samaan aikaan inhottava ja lumoava.

Sen sijaan Jussi Katajalan Korpin silmät kaiken näkevät tuntuu kömpelöissä juonikuvioissaan ja Wikipediasta ongittuine mytologiabrassailuineen koululaispojan kirjoittamalta, pyrkien ilmeisesti parodioimaan Twilightia. Petri Laineen hölmö Keskiyön konsertto D-mollissa sortuu komedian ja muka-kauhun yhdistelemiseen. Tuomas Salorannan Minulla on tehtävä taas tekee vampyyreistä scifiä ja yhdistelee sitä Hollywood-toimintapläjäyksen elkeisiin, ja sijoittaa koko sekasotkun epäonnistunein tuloksin urbaaniin nyky-Suomeen.

Kokoelma sisältää kolme Tulenkantajien 1920-luvulta peräisin olevaa novellia, jotka hurmaavat vanhanaikaisella charmillaan ja kielellään, mutta niistä missään ei ole mitään oikeaa sisältöä.

Lähes jokainen tietää Carrien tapahtumista ainakin jotain, niin syvään se on uppoutunut populaarikulttuurin ytimeen – tosin lähinnä kuulun elokuvaversion vuoksi. Stephen Kingin ensimmäinen romaani esittelee kauhukirjailijan tyylin lähes valmiiksi muotoutuneena. Jos jotakin, King on hivenen karsinut rönsyilevää ja tarkasti kuvailevaa kieltään vuosien saatossa.

Carriessä tärkeintä on se, mitä henkilöt ajattelevat. Se esittelee ennen kaikkea lukioikäisten tyttöjen ja poikien persoonallisuuksia heidän ajatustensa kautta, King-mäisesti sotkien välähtävät aivoitukset keskelle tekstiä, jopa keskelle lausetta. Hänen tyylinsä mestarillisuutta hyvin havainnollistaa se, että vaikka kirjoitus katkeilee ja pomppii kursiivista sulkuihin osoittaakseen tekstin eri lähdettä, lukija ei koskaan mene sekaisin kertojanäänissä.

Itse tarina on hyytävä, joskin liioiteltu. Se osoittaa sormella fundamentalistista uskonnollisuutta ja panee sen kontolle teinitytön helvetillisen koston. Hauskaa ja yllättävän uskottavaa on lukea tekstiin sisällytettyjä kirjallisia selontekoja tapahtumista, joita muka myöhempinä vuosina laadittiin.

Unohdetut jumalat jatkaa Gaimanin tuttua mytologiaa, jossa myyttiset ja uskonnolliset hahmot aineellistuvat kirjallisiksi hahmoiksi, mutta se sukeltaa ajatukseen syvemmälle. Gaiman myös lähestyy uudenlaista tapaa kirjoittaa: mainstreamia. Unohdetut jumalat ei ole ennen kaikkea spefiä, vaan muistuttaa dekkaria ja jonkinlaista tie-elokuvaa, jossa tavataan toinen toistaan epäilyttävämpiä tyyppejä ja selvitellään arvoitusta, jonka luonnetta vähitellen avataan.

Kuten takakansiteksti lupaa, tapahtumat tikittävät eteenpäin kellontarkasti, ja kaikki johtaa johonkin (tosin joidenkin juonikuvioiden merkitys voi jäädä ymmärtämättä, mikäli ei tutustu muinaisuskontoihin). Ainoastaan lukuisat unijaksot toistivat itseään eivätkä aina tuoneet mitään olennaista mukaan tarinaan.

Unohdetut jumalat on hyvin amerikkalainen romaani, ja pureutuu nimenomaan Yhdysvaltain sydämeen, sen tunnelmaan ja kulttuuriin. Se ei ole mitään urbaania fantasiaa, vaan siinä tutustutaan hyvin ei-cooleihin hahmoihin: junttimaisiin punaniskoihin ja tyhjäätoimittaviin maahanmuuttajiin. Tämä tekee kirjasta aidon ja tutun tuntuisen, silloinkin kun fantasia-ainekset nostavat päätään.

Alkupuolella on vaikea tunnistaa, mihin suuntaan tarina lähtee vetämään, ja se huomioon ottaen kaikki narut sidotaan nätiksi paketissa lopussa, ja tiivis tunnelma purkautuu luontevalla tavalla. Kirja piti hyvin otteessaan, ehkä lukuun ottamatta hivenen laahaavaa keskiosaa.

Tarinaa höystettiin väliin sijoitetuilla näytteillä Yhdysvaltojen historiasta, osin fiktiivisenä, mutta osin toteen perustuvana. Jotkut näistä pätkistä ovat kirjan parasta antia, ja herättävät lukijan kiinnostuksen näitä aidosti hämmästyttäviä historiallisia tapahtumia kohtaan.